Christoffer Taxellin puhe Turun Yliopistosäätiön 50-vuotisjuhlassa 11.5.2024  

”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Tähän Turun yliopiston erinomaiseen mottoon on usein viitattu, tänäänkin, ja tämän hienon yliopiston alumnina niin tein myös itse, kun minulla oli kunnia puhua Turun Suomalaisen Yliopistoseuran 90-vuotisjuhlassa nyt jo lähes parikymmentä vuotta sitten.

Tähän tärkeään mottoon ei kuitenkaan ole syytä viitata pelkästään historiallisista syistä. Tavallaan se myös ilmentää ajattelua, joka monella tavalla on edelleen ajankohtainen muuttuneessa ja muuttuvassa maailmassa. Suomen perustuslain mukaan ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Tästä, kuten myös tuomioistuinten riippumattomuudesta, on syytä joka tilanteessa pitää kiinni. On kyse yhteiskuntamme perustasta. Näin ei suinkaan ole kaikkialla. Maailmassa on edelleen huomattava määrä maita ja yhteiskuntia, joissa tiede ei ole vapaata, ei lähtökohtaisesti eikä käytännössä.

Tieteen, tutkimuksen ja laajemmin osaamisen rooli on luoda uutta ja tuoda esille uutta tietoa, uutta ajattelua – ja sillä tavoin edistää yhteiskuntiemme myönteistä kehitystä.

Näin ollen on perusteltua, että Suomessa – kuten useimmissa länsimaissa – tieteen ja vapaan tutkimuksen selkeästi tärkein rahoittaja on yhteiskunta, valtiovalta, joka osoittaa tähän tarkoitukseen huomattavia varoja, suurelta osin yliopistojen kautta. Tavallaan myös näitä verorahoja voi sanoa vapaan kansan lahjaksi vapaalle tieteelle

Mutta tiedämme, että hankkeita ja tarpeita on myös tällä alalla hyvin paljon enemmän kuin mihin yhteiskunnan varat riittävät. Tieteen ja tutkimukseen jaetaan varoja tänään ehkä vähän monimutkaisen järjestelmän kautta. Mielestäni ei ole syytä epäillä yhteiskunnallisen päätöksenteon laatua, joskin on syytä tarkasti valvoa, että noudatetaan objektiivisia kriteereitä. Samalla on todettava, että koskaan ei voi olla takeita siitä, ettei hyväkin hanke jäisi rahoittamatta.

Yhteiskunnan eri toimenpiteiden keskeisiin piirteisiin ei kuulu riskin ottaminen. Tieteen ja tutkimuksen rahoitukseen liittyy kuitenkin aina riskikomponentti, joka on hyväksyttävä, nimenomaan kun ja koska etsitään uutta. Riskin ottaminen on tavallaan sekä bisneksessä että tieteessä tulosten edellytys. Mutta riskin luonteeseen kuuluu aina, että se silloin tällöin toteutuu. Se on hyväksyttävä.

Myös tämän vuoksi kannattaa erilaisten tutkimuspanostusten ja avustusten jaossa kiinnittää huomiota siihen, miten ja missä päätökset tehdään. Tässä on viime vuosikymmenten aikana, erityisesti yliopistojen osalta, tapahtunut huomattava kehitys. Kun itse lähes neljäkymmentä vuotta sitten siirryin opetusministeriöön, ministeri teki vielä päätökset jopa muutaman tuhannen markan suunnittelurahan osoittamisesta yksittäiselle yliopistolle! Yliopistojen kaikki virat, vahtimestarista professoriin, perustettiin valtion budjetissa, siis eduskunnan päätöksellä.

Tänään on toisin: yliopistojen autonomia myös varojen käytössä on selkeästi vahvistunut, ei kuitenkaan rajattomaksi. Autonomiaa korostavassa nykyisessä yliopistolaissa on säännös, jossa todetaan, että jos yliopistokohtaisia tavoitteita ei saada yhteensovitetuiksi, ministeriö voi rahoituksen turvaamiseksi yksittäisen yliopiston osalta päättää määrällisistä ja laadullisista tavoitteista. Olen yllättänyt siitä, että tästä tärkeästä poikkeuksesta autonomiaan ei ole ainakaan laajemmin keskusteltu.

Yhteiskunnan kuitenkin rajallisista resursseista – ja siis ehkä myös rajallisesta riskinottohalusta ja -kyvystä – johtuen tarvitaan ehdottomasti tieteen tukemiseksi myös muuta rahoitusta. Tässä nimenomaan säätiöiden rooli on keskeinen, tänään ja arvioni mukaan yhä enemmän tulevaisuudessa.

Kun Turun yliopisto vuonna 1974 valtiollistettiin, tai siirtyi valtion vastuulle, miten asian haluaa ilmaista, ”prosessin päätteeksi yksityisen yliopiston tuhkasta syntyi erillinen Turun Yliopistosäätiö” lainatakseni säätiön 25-vuotishistoriikkia, jonka komea nimi on ”Tieteen tukipylväs: Turun Yliopistosäätiö”.  En ollut missään roolissa mukana silloin, mutta olen yrittänyt tätä tilaisuutta ajatellen tutustua säätiön syntyhistoriaan.

Valitettavasti on mielestäni osoittautunut oikeaksi yleinen käsitys valtiovallan nuivasta suhtautumisesta siihen pääomaan, jonka Turun Suomalaisen Yliopistoseuran 22 040 tukijaa ja jäsentä noin viisikymmentä vuotta aikaisemmin oli kerännyt Turun yliopiston perustamiseksi. Yksinkertaisesti sanottuna, valtio vei valtiollistamisen yhteydessä värikkäiden vaiheiden lähes kaiken. Mutta samalla on rehellisesti todettava, että yliopisto tämän muutoksen jälkeen on kehittynyt hyvin, vahvaksi suomalaiseksi kansainväliseksi yliopistoksi.

Käyttääkseni historiikin kirjoittaja Janne Mäkelän sanontaa ”tuhkasta syntynyt”, nyt juhliva säätiö on osoittanut pystyvänsä hyvin täyttämään tehtäväänsä ”tukea ja edistää Turun yliopiston toimintaa”. En lähde sitä tässä yhteydessä sen enempää selostamaan tai arvioimaan, se olisi vähän kuin puhuisi raittiuden merkityksestä raittiusyhdistyksen jäsenille.

Suhteellisen laajalla kokemuksellani säätiömaailmasta haluan kuitenkin kiinnittää huomiota erääseen tärkeään piirteeseen juhlivassa säätiössä. Yliopistosäätiön suuri määrä nimikkorahastoja tekee minuun vaikutuksen. Tämä on luonut perustan pääoman kasvulle, se tuo hyvällä tavalla esille säätiötoiminnan kaksi tärkeää asiaa: toisaalta tuetaan hyvää hanketta tai tärkeää alaa, toisaalta kerrotaan lahjoittaja tai lahjoittajataho.

Sen lisäksi, että viimeksi mainittu asia tuo lahjoittajille kunniaa – mikä on aivan oikein ja asianomaisille suotakoon – se saattaa innostaa muita tekemään uusia lahjoituksia. Nimikkorahastojen kirjo osoittaa, että säätiönne on tässä onnistunut. Nostan olematonta hattuani.

Nimikkorahastot kattavat laajan spektrin luonnontieteistä ja lääketieteistä tekniikkaan, humanistisista tieteistä kasvatus- ja yhteiskuntatieteisiin, oikeustieteistä minulle henkilökohtaisesti läheisiin saaristoaiheisiin, puhumattakaan Agricolan perinnön vaalimisesta. Ja paljon muuta.

Agricolan mainitseminen kytkee meidät Turun kehitykseen vuosisatoja ratkaisevasti vaikuttavaan sivistykseen. Kun Vantaanjoen varrelle vuonna 1550 perustettiin kaupunki, oli Turussa ollut koulu jo lähemmäs kolmesataa vuotta, parin vuoden päästä 750-vuotisjuhlaansa viettävä Katedralskolan i Åbo. Sen rehtorina oli muuten vuosina 1539–1548 Mikael Agricola, suomenkielisen kirjallisuuden luoja. Hän seisoo täällä patsaana kadun toisella puolella.

Sivistys, sanan laajassa merkityksessä, kattaa koulutuksen ja tutkimuksen lisäksi muun muassa kulttuuria ja taidetta eri muodoissa. Henkilökohtaisesti uskon vahvasti kulttuuriin itseisarvona. Mutta vahva kulttuuri luo myös pohjan sille luovalle kehitykselle, joka on myös tieteen ja tutkimuksen tärkeä osa. Päinvastoin kuin mitä eräs yhteiskunnallinen vaikuttaja vähän aikaa sitten väitti, kulttuuri ei ole luksusta, vaan uutta luovan yhteiskunnan tärkeä osa. Menestyvän tieteen ja tutkimuksen toisaalta ja menestyvän kulttuurin välillä toisaalta on selkeä yhteys. Jos tämä jää huomaamatta, analyysi on puutteellinen.

Nykymaailmassa kiinnitetään usein asiassa kuin asiassa, jopa pääasiallista huomiota siihen, mitkä asiat vaikuttavat taloudelliseen kehitykseen. Sinänsä tärkeä asia, mutta onhan maailmassa myös muita tärkeitä arvoja. Niitä, jotka vähättelevät kulttuurin roolia, pyytäisin kuitenkin menemään historiaan. Historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä yhteiskunnista, joissa yhdistyvät vahva talous ja menestyvä kulttuuri. Venetsia ja Firenze voisivat toimia eurooppalaisina esimerkkeinä.

Kulttuurilla on kuitenkin oma roolinsa perinteisestä taloudellisestä näkökulmasta tarkasteltuna. Kulttuuri tuo myös työtä ja kasvua. Esimerkki läheltä: hyvin luotettavan – eli Turun kauppakorkeakoulun – selvityksen mukaan Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 lisäsi Varsinais-Suomen bruttokansantuotetta 260 miljoonalla eurolla, ja vuosi synnytti 3 300 uutta henkilötyövuotta.

Myönnän jääviyteni, mutta totean, että Kulttuuripääkaupunkivuodesta oli vastuussa säätiö, Turku 2011 -säätiö.

Kun taas on virinnyt keskustelu muun muassa yleishyödyllisten säätiöiden verovapauden poistamisesta, olisi hyvä puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Säätiöt ja rahastot ry. on suomalaisten apurahanjakajien etu- ja tukijärjestö. Sen jäsenet tukevat vuosittain tiedettä, taidetta ja muuta yhteiskunnan kehittämistä yhteensä yli puolella miljardilla eurolla. Jos nämä olisivat verovelvollisia, seurauksena olisi merkittävästi vähemmän tukea tieteelle ja taiteelle. Siitä kärsisivät viime kädessä apurahojen saajat, myös Turun Yliopistosäätiön apurahansaajat.

Noudatan periaatetta ”jos jää pois jään pois” enkä anna pyytämättä neuvoja niille, jotka ovat tehtävissä, joissa olen joskus ollut. Koska nyt on jo selvästi yli kolmekymmentä vuotta siitä, kun jätin politiikan, rohkenen ilmoittaa edelleenkin olevani yleishyödyllisten säätiöiden verovapauden puolella, samalla tavoin kun olin silloin, kun asia oli esillä kahdeksankymmentäluvulla. Tässä ei ole kyse veropolitiikasta vaan tieteen ja taiteen tukemisesta. Paitsi että verovelvollisuus merkitsisi, että jaettava rahamäärä merkittävästi pienenisi, on huomattava vaara, että potentiaaliset lahjoittajat ajattelevat: ”Minkä vuoksi antaisin varoistani, joista olen maksanut veroja, taholle joka joutuu maksamaan niistä lisää veroja?” Päätöksentekijät: älkää siis myös tätä kautta vähentäkö tukea tieteelle ja taiteelle. Älkää heikentäkö yhteiskunnallisen kasvun edellytyksiä! Onneksi näyttää ainakin tällä hetkellä siltä, ettei asia ole hallituksen agendalla.

Hyvät vapaan tieteen ja Turun Yliopistosäätiön ystävät!

Onnitelkaamme ja kiittäkäämme lämpimästi juhlivaa säätiötä ja sen monia vapaaehtoistyötä tekeviä aktivisteja näiden viidenkymmenen vuoden aikana. Tulosta on syntynyt.

Vaikka puheenvuorossani tänään on ollut myös joitakin ehkä pessimistisiä sävyjä, kannattaa meidän tulevaisuuteen katsoessamme muistaa Turun yliopistossa väitelleen ja kummankin turkulaisen yliopiston kunniatohtori Mauno Koiviston lausahdusta: ”Kyllä se siitä.” Uskokaamme siihen.